Rimpsuja ja rottia:D.

“Ajan kanssa lisaa Luwerossa” ei toteutunutkaan – uskomatonta kylla, mutta mulla on ollut ennemminkin kiire - Afrikassa! Viikonlopuksi reissasimme Hannan kanssa Kampalaan kattelemaan yoelamaa ja ostamaan koululle valineita korujen tekemiseen (osan Suomesta tulleista rahoista sijoitamme akertelumateriaaleihin ja laitteisiin, jotta koulu voi jatkossa tehda koruja ja koriste-esineita, kynttiloita ja saippuaa ynna muuta myyntiin ja tienata itse rahaa). Lauantaina kuitenkin joku popo rupesi kiukuttelemaan sisallani ja olin pari paivaa pedissa. Laakari antoi pillereita, jotka tepsivat ja olo on jo hyva, tanaan siis toivottavasti takaisin kotiin:)!

Palaan hieman ajassa taaksepain ja kerron kuinka Luwerossa sujui.

Puolitoista viikkoa takaperin torstai-iltana auringon jo laskettua saavuimme ugandalaiseen kotikylaani Luweroon. Olin positiivisesti yllattynyt, etta selvisin Kampalasta maalle hengissa – tavallisesti taxien, paikallisten bussien, penkein taytetyin Toyota hiace-pakujen nopeusmittari nayttaa nollaa, talla kertaa mittari toimi ja naytti 125! Taalla tiet ovat kuin pikkumeteoriittikuuron jaljilta ja kuskeista on cool ajaa kuin jossain action-leffoissa jopa pilkkopimeassa yossa vaikka omat seka vastaantulijan valot saattavat hyvinkin olla epakunnossa. Talla kertaa ilmeisesti kanssamatkustajien rukoukset tepsivat, eika kolaria sattunut!(niin, ihmiset oikeasti rukoilevat tai hivelevat ruokusnauhojaan usein taxien kyydissa ollessan!)

Onneksi Hanna, nyt Luwerossa vapaaehtoisena tyoskenteleva suomalaistytto oli tullut minua vastaan jo Kampalaan. Yhdessa roudasimme lahes 50 kiloa matkatavaroita taksiparkista kohti Kiwokoroadin kotia. Hymy nousi huulille, kun joku pimeydesta kajautti tavanomaisen “BYE MZUNGU!” huudon sijasta tervehdyksen “Bye Madame Inka!”(tai kenties madame Linka. Viimeksi taalla ollessani olin Riikan kanssa kuin paita ja peppu. Arrattoman Kansan suussa nimemmekin kuulostavat identtisilta – muiden muassa koulumme kokki Florence kertoilee madames Linkas’in tehneen sita sun tata)

Kampaamon hanalta vetta hakemassa olleet naapurin lapset tunnistivat lahestyvat mzungut jo sadan metrin pasta. Voi sita sekoamista ja huutoa! Saimme naapureilta lampimaakin lampimamman vastaanoton - istuimme huoneemme lattialla Mama Adin juhlamatolla, soimme matookea,vihreaa keittobanaania, joka on Bugandan kansallisruokaa, ja pahkinakastiketta, juttelimme ja naapurit tanssivat ja lauloivat. Soimme paikalliseen tapaan kasin, niinkuin valtaosa vaesta taalla tekee. Jotkut “hienostuneet” ugandalaiset, jotka kovasti tavoittelevat mzungutapoja, eivat syo kasin. Kuitenkin monet koulutetutkin, kuten Basajjansolon rehtori Rajab, syo mieluummin kasin. Se on kunnioitettava afrikkalainen perinne ja ruoka kulkee suuhun luonnollisemmalla tavalla! Minunkin mielesta paikallinen ruoka on parempaa kasin syotyna:D!

Naapurit ovat yhta lailla ihastuttavan avuliaita kuin puoli vuottakin sitten: sateen sattuessa he korjaavat pyykkimme sisalle kuivumaan, tarjoavat ruokaa, opettavat lugandaa, opastavat meita maan tavoille, ynna muuta. Toisinaan apu kuitenkin ylittaa mzungun ymmarryksen ja kulttuurit tormaavat pahasti… Ensimmaiseksi yoksi menimme Hannan kanssa yoksi hanen kotiinsa, mister Basiittan kodin vieressa olevaan huoneeseen. Naapurin Mamat pyysivat kotimme avaimen, silla he halusivat jarjestella sen oikein kotoisaksi ja vihtyisaksi odotettuja vieraita varten.

Niinpa perjantaina koululta palatessamme loysimme ugandalaiseen tapaan sisustetun huoneen – rimpsupitseja kaikkialla! Taalla on tapana jakaa nukkumatila huoneesta pitsiverholla, peittaa kaikki huonekalut ja matkatvarat pitseilla, ripustaa pitsiverhot ikkunan eteen ja peittaa oviaukko pitsilla. Kaiken ugandalaisen sisustuskulttuurin kruunasi pikkuruiseen huoneeseemme raahattu jarkyttava valtava mama Nifan muhkerosohva(myos pitsein paallystetty, tietysti!). Se hadin tuskin mahtui ovesta sisaan ja oli Mama Nifan kotoa, joten naapurit olivat nahneet valtavasti vaivaa kaiken eteen.

Kotiovesta avautuvan nakyman aiheuttama jarkytys oli vain nieltava ja innostunut hymy loihdittava kasvoille. Hetken vaivannaosta kiiteltyamme suljimme oven ja istuimme purkamaan shokkia ja luomaan sotasuunnitelmaa – kuinka saada huoneesta pohjalaisen kotoisa, yksinkertaisen viihtyisa. Sohvasta oli loppujen lopuksi helppo paasta eroon, silla sen sisalla asui rotta (hyy-yi!) ja naapurit ovat kantapaan kauta kokeneet hiirifobiani. Niinpa jo seuraavan iltana suoritimme palautusoperaation. Vaha vahalta olemme palautelleet myos pitseja, silla mehan vain hajotamme ne kun emme sellaisia osaa kayttaa. Mamat ovat onneksemme olleet vain iloisia saadessaan huonekalujaan ja rimpsujaan takaisin. Joten kaikki hyvin loppu hyvin:)!

"Kulikayo!" "Wuddeyo."

"Tervetuloa takaisin!" "Olen palannut." :)

Tiistaiaamuna herattyani kurkistin ikkunasta ulos ja lunta oli pyryttanyt melkoisesti! Kaikkialla oli ihanan valkoista ja mieleeni juolahti myos ajatus, etta haikeaa lahtea pois, vihdoinkin kun on lunta. Ugandassa keli on Suomen kesaakin kesaisempi, eli vaihtoehtona pohjoisen kauniille talvelle ei tama ole huono!

Matkani kulki lumisesta Helsingista harmaan ja syksyisen Lontoon kautta Keniaan Nairobiin, josta viimeinen lentoni kuljetti minut Entebbeen Ugandaan. Keskiviikkoaamuna ajellessamme lentokentalta kohti paakaupunkia Kampalaa hammastyin uudelleen kaiken paljoutta ja kaaosta, mika taalla vallitsee. Kadun varsilla myydaan kaikkea, mita kuvitella saattaa - jaakaappeja, autonrenkaita, hedelmia, sohvia, fillareita, maalipurkkeja, ruokaa,... Lisaksi ihmiset kauppaavat ruuhkassa seisoville autoilijoille mm. hedelmia, rintsikoita, peileja, koruja, sukkia, lehtia, puheaikaa ja alusvaatteita, ettei vaan niiden tarve ajellessa yllata.

Taalla Kampalassa tapasin Hannan, suomalaistyton, joka on ollut taman lukukauden Luwerossa Basajjansolon koululla. Ylitseni vyoryi melkoinen tietotulva kaikkien kuulumisista, koulun tilanteesta, uusista ihmisista ja lugandan kielesta (Hanna puhuu sita jo kohta kuin natiivi!). Pian lahdemme yhdessa valtavan matkatavaramaaran kanssa kohti Luweroa, jee! Siella saan asua Kiwokoroadilla minun ja Riikan vanhassa huoneessa mama Nifan ja mama Adin ihanien perheiden kanssa!

Matkallani kulttuurit kohtasivat jo ilmatilassa.
Toisella lennolla vieressani istuva malawilaismies kertoi palaavansa Lontoosta lomamatkalta kysyttyani, mita han oli Englannissa tehnyt. Jonkun aikaa juteltuamme selvisi, etta hanen "lomamatkansa" syy olikin synnytysmatka, jolloin tahan maailmaan putkahti ihastuttava englantilaismalawilainen pikkutytto, jee!
Kulttuurieroistamme keskustellessamme malawilaismies kummasteli briteissa ja yleensa Euroopassa vallitsevaa suhtautumistapaa miesten kadestapitamiseen tai halaamiseen - heti ilmoitetaan koskettavan miehen olevan homo. Afrikassa tervehdittaessa tuttua otetaan ranteesta kiinni, kaikki kavelevat kasikadessa, seisoskelevat jutellessaan kaulakkain tai toinen pitaa kiinni ystavan lanteista, niin miehet kuin naiset - on vain tokeroa jos ei kosketa!
Vierustoverini kauhisteli myos sita, etta Euroopassa alusvaatteet vaan tuikataan aitin, iskan tai kodinhoitajan pyykattavaksi. Taalla on suuren suuri loukkaus antaa jonkun toisen hoidettavaksi likaiset pikkarit ja bokserit. (Onhan se tosin eri juttu pesta ne kasin kuin viskata sahkolla toimivaan pyykkikoneeseen..)

Luwerossa kirjoitan ajan kanssa lisaa:)
Ihanaa olla taalla,

Inka