Rimpsuja ja rottia:D.

“Ajan kanssa lisaa Luwerossa” ei toteutunutkaan – uskomatonta kylla, mutta mulla on ollut ennemminkin kiire - Afrikassa! Viikonlopuksi reissasimme Hannan kanssa Kampalaan kattelemaan yoelamaa ja ostamaan koululle valineita korujen tekemiseen (osan Suomesta tulleista rahoista sijoitamme akertelumateriaaleihin ja laitteisiin, jotta koulu voi jatkossa tehda koruja ja koriste-esineita, kynttiloita ja saippuaa ynna muuta myyntiin ja tienata itse rahaa). Lauantaina kuitenkin joku popo rupesi kiukuttelemaan sisallani ja olin pari paivaa pedissa. Laakari antoi pillereita, jotka tepsivat ja olo on jo hyva, tanaan siis toivottavasti takaisin kotiin:)!

Palaan hieman ajassa taaksepain ja kerron kuinka Luwerossa sujui.

Puolitoista viikkoa takaperin torstai-iltana auringon jo laskettua saavuimme ugandalaiseen kotikylaani Luweroon. Olin positiivisesti yllattynyt, etta selvisin Kampalasta maalle hengissa – tavallisesti taxien, paikallisten bussien, penkein taytetyin Toyota hiace-pakujen nopeusmittari nayttaa nollaa, talla kertaa mittari toimi ja naytti 125! Taalla tiet ovat kuin pikkumeteoriittikuuron jaljilta ja kuskeista on cool ajaa kuin jossain action-leffoissa jopa pilkkopimeassa yossa vaikka omat seka vastaantulijan valot saattavat hyvinkin olla epakunnossa. Talla kertaa ilmeisesti kanssamatkustajien rukoukset tepsivat, eika kolaria sattunut!(niin, ihmiset oikeasti rukoilevat tai hivelevat ruokusnauhojaan usein taxien kyydissa ollessan!)

Onneksi Hanna, nyt Luwerossa vapaaehtoisena tyoskenteleva suomalaistytto oli tullut minua vastaan jo Kampalaan. Yhdessa roudasimme lahes 50 kiloa matkatavaroita taksiparkista kohti Kiwokoroadin kotia. Hymy nousi huulille, kun joku pimeydesta kajautti tavanomaisen “BYE MZUNGU!” huudon sijasta tervehdyksen “Bye Madame Inka!”(tai kenties madame Linka. Viimeksi taalla ollessani olin Riikan kanssa kuin paita ja peppu. Arrattoman Kansan suussa nimemmekin kuulostavat identtisilta – muiden muassa koulumme kokki Florence kertoilee madames Linkas’in tehneen sita sun tata)

Kampaamon hanalta vetta hakemassa olleet naapurin lapset tunnistivat lahestyvat mzungut jo sadan metrin pasta. Voi sita sekoamista ja huutoa! Saimme naapureilta lampimaakin lampimamman vastaanoton - istuimme huoneemme lattialla Mama Adin juhlamatolla, soimme matookea,vihreaa keittobanaania, joka on Bugandan kansallisruokaa, ja pahkinakastiketta, juttelimme ja naapurit tanssivat ja lauloivat. Soimme paikalliseen tapaan kasin, niinkuin valtaosa vaesta taalla tekee. Jotkut “hienostuneet” ugandalaiset, jotka kovasti tavoittelevat mzungutapoja, eivat syo kasin. Kuitenkin monet koulutetutkin, kuten Basajjansolon rehtori Rajab, syo mieluummin kasin. Se on kunnioitettava afrikkalainen perinne ja ruoka kulkee suuhun luonnollisemmalla tavalla! Minunkin mielesta paikallinen ruoka on parempaa kasin syotyna:D!

Naapurit ovat yhta lailla ihastuttavan avuliaita kuin puoli vuottakin sitten: sateen sattuessa he korjaavat pyykkimme sisalle kuivumaan, tarjoavat ruokaa, opettavat lugandaa, opastavat meita maan tavoille, ynna muuta. Toisinaan apu kuitenkin ylittaa mzungun ymmarryksen ja kulttuurit tormaavat pahasti… Ensimmaiseksi yoksi menimme Hannan kanssa yoksi hanen kotiinsa, mister Basiittan kodin vieressa olevaan huoneeseen. Naapurin Mamat pyysivat kotimme avaimen, silla he halusivat jarjestella sen oikein kotoisaksi ja vihtyisaksi odotettuja vieraita varten.

Niinpa perjantaina koululta palatessamme loysimme ugandalaiseen tapaan sisustetun huoneen – rimpsupitseja kaikkialla! Taalla on tapana jakaa nukkumatila huoneesta pitsiverholla, peittaa kaikki huonekalut ja matkatvarat pitseilla, ripustaa pitsiverhot ikkunan eteen ja peittaa oviaukko pitsilla. Kaiken ugandalaisen sisustuskulttuurin kruunasi pikkuruiseen huoneeseemme raahattu jarkyttava valtava mama Nifan muhkerosohva(myos pitsein paallystetty, tietysti!). Se hadin tuskin mahtui ovesta sisaan ja oli Mama Nifan kotoa, joten naapurit olivat nahneet valtavasti vaivaa kaiken eteen.

Kotiovesta avautuvan nakyman aiheuttama jarkytys oli vain nieltava ja innostunut hymy loihdittava kasvoille. Hetken vaivannaosta kiiteltyamme suljimme oven ja istuimme purkamaan shokkia ja luomaan sotasuunnitelmaa – kuinka saada huoneesta pohjalaisen kotoisa, yksinkertaisen viihtyisa. Sohvasta oli loppujen lopuksi helppo paasta eroon, silla sen sisalla asui rotta (hyy-yi!) ja naapurit ovat kantapaan kauta kokeneet hiirifobiani. Niinpa jo seuraavan iltana suoritimme palautusoperaation. Vaha vahalta olemme palautelleet myos pitseja, silla mehan vain hajotamme ne kun emme sellaisia osaa kayttaa. Mamat ovat onneksemme olleet vain iloisia saadessaan huonekalujaan ja rimpsujaan takaisin. Joten kaikki hyvin loppu hyvin:)!