Olipa kerran koulu nimelta Basajjansolo.

Viime sunnuntaina jatin hyvastit Luwerossa ja vilkutin viimeista
kertaa paikalliselle perheelleni ja oli kamalaa. Alkuviikolla
vierailin Masakassa, uuden ystavan, suomalaisen Hennariikan
orpokotiprojektissa(Henna elaa oikeasti pikkuisessa kylassa ja Luwero
on siihen verrattuna todellinen Town!) ja keskiviikkona Waddimba ja
Rajab tulivat viela moikkaamaan ja heittivat minut, Hannan seka
valtavan matkatavaramaaran Entebbeen. Paluumatkalla ekstrakilot
tayttyivat koululaisten, opettajien ja vanhempien kasitoista, joita
voi ostaa vaikkapa joululahjaksi koulun ja yhteison hyvaksi(koreja,
enkeleita, lasinalusia, paperikoruja, ynna muuta!)

Tanaan aamulla aloitin piitkan taipaleeni kohti pohjoisen talvea.
12-tuntinen valilasku Nairobissa on ollut melkoista ajantappamista ja
saanut kyynelet kaikkoamaan ja nyt todella odotan kotiinpaluuta. Jee.
Onneksi kuitenkin ihana kanssamatkustaja lainaa lappariaan, niin
paasin miankin nauttimaan langattoman netin ihmeista., kiitos seta!

Reilu viisi viikkoaAfrikan taivaan alla sujahtivat ohi huomaamatta,
mutta ehdin kokea, nahda ja tunte paljon ja paljon sattui ja tapahtui.
Osan pikavisiitistani vapaaehtoistin Basajjansolon leikkikoululla ja
ala-asteella Luwerossa. Vaikka pian Ugandaan asetuttuani opinahjo
vapautti lapset koulunpenkilta, niin tekemista riitti huimaa vauhtia
kehittyvassa koulussa.

Vuonna ’03 ugandalainen tehomies Waddimba Sam, koulun johtaja,sai
lisapotkua unelmansa, valtavaeston lapsille suunnatun tasokkaan, mutta
silti edullisen peruskoulun perustamiseen. Han osallistui Plan
internationalin Luweron haaran kokoukseen, ja kuullessaan karun
totuuden kotiseutunsa asukkaiden runsaasta Hiv-positiivisuudesta(23%,
vrt n.5% Ugandassa) Samin halu auttaa alueen HIV-laspia ja AIDS orpoja
voimistui. Waddimban perustaman HIVtietoisuudenlisaamis-organisaatio
BACODAN ainut projekti talla hetkella on Basajjansolo Memorial
Training Centre.

Punakeltaiset hienot koulurakennukset ovat nousseet vahavahalta
vapaaehtoisten rakennustyoleirien turvin Kiwokoroadin varteen ja 2007
opetustilat olivat siina kunnossa, etta koulu pystyi alottamaan
tomintansa kahden opettajan voimin. BMTC sinnitteli vuoden verran
sunnattomassa epajarjestelmallisyydessa, kunnes vuoden 2008 alussa
ensimmainen vapaaehtoinen, hollantilainen Jita saapui koululle.
Energinen nainen paatti opettajien pienimuotoisen avustamisen sijaan
pistaa oppilaitoksen asiat uuteen uskoon. Han loi koululle budjetin ja
aloitti kirjanpidon tuloista(joita on ugandalaisella yksityiskoululla
vain lasten koulumaksut, seka hyvasydamisten lahjoitukset), aloitti
Basajjansolon rekisteroinnin viralliseksi kouluksi ja kerasi
ystavapiiristaan 20 kummia seka muita tukijoita.

Lokakuussa ’08 mun ja Riikan loytaessa tiemme Luweroon ja projektiimme
Basajjansolon koulussa opiskeli 68 muksua neljalla luokka-asteella.
Heita kaitsi, sivisti ja ruokki nelja opettajaa ja kokki, ja henksun
valilla ei juuri kommunikaatio kulkenut. Muistan kuinka kaksi
mzunguneitoa sai hyvat naurut Waddimban levayttaessa poydalle koulun
pohjapiirrustuksia. Erityisesti johtaja mainitsi tietsikaluokan, johon
tulisi moniamonia koneita. Myhailimme mielessamme, etta ‘’ehka
kymmenen vuoden pasta’’ – tuolloin koululla ei ollut sahkoa ja kaikki
oli kutakuinkin ihan taysin retuperalla…

Nyt vuodenvaihteessa Afrikan helmeen palatessani suu loksahti
hammennyksesta auki, kun tajusin, mitten erilainen koulu jo on!
Ulkoisesti koulu nayttaa Smartilta, kuten paikalliset
sanoisivat-pihalla komeilee varikkaat leikkivalineet, leikkikoulu- ja
peruskoulun nelja luokkarakennusta ovat avian valmiit, toimisto ja
henksutilarakennutsa viimeistellaan, ja p.5-P.7luokkahuoneidenkin
rakennus on aloitettu. Marraskuun lopussa Samin saksalaisen ystavan
lahjoituksella kouluun johdettiin sahkot – ja eka tietsika ostetaan
tassa kuussa. Riikka hei, me vahan aliarvioitiin:D! Wau…

Taman vuoden lopussa koululla ahkeroi noin 120 lasta viidella
luokka-asteella ja tietoa heidan mieliinsa jakoi ja takoi 8 opettajaa
ja ruokaa tarjoili kahdesti paivassa touhukas ja ahkera kokitar
Florence. Paljon on viela parannettavaa, mm. tyomaarassa, opettajien
vastuunotossa ja –kannossa, opetuksen tasossa, jne., mutta
kehityssuunta on oikea – ja vauhti hurja!

Seuraavassa romaanissa kerron, mita viimeisen kuukauden aikana koululla tapahtui..

Luwero on kuin toinen Konala<3

Aina matkatessani kauemmas kaoottisesta ja kansoitetusta Kampalasta olo helpottuu, huristeltuani noin 60 km pohjoiseen paakaupungista ja saapuessani Luwero Towniin onnentunne aaltoilee lavitseni.

Ugandan maaseudulla luonto on lahella: kaikkialla on mielettoman vehreaa ja kaunista, naapureilta voi ostaa vastakeratyt tuoreet vihannekset, isosarviset lehmat tuykkivat polut ja niiden tuiman tujotuksen tahden on noyrryttava vaistamaan, naapuruston kanat ja kalkkunat pyrkivat extemporevisiiteille kotiin ja pihapiirin kirottu kukko kiljuu heratystaan parinsekunnin valein aamuyosta(osaako joku elaintieteilija kertoa, mika silla on vikana?)

Luwerossa ugandalainen kulttuuri on myos vahvemmin lasna. Valtaosa naisista pukeutuu muhkeaolkaiseen perinnemekkoon gomeshiin –kuokkimaankin mennessaan-, lugandankieliset tervehdykset lentelevat ilmassa, punahiekkainen paakatu ruuhkautuu aamuisin, ei suinkaan autoista, vaan pelloille vaeltavista kylalaisista, banaanein, perhein tai kymmenin vesikanisterein lastatuista valurautafillareista ja bodabodista - ihmisia kyyditsevista pyorista ja motskareista.

Vaikka eksoottinen kulttuuri, kiireettomyys, Basajjansolo ja luonto houkuttelevat aina lomilta kotiin, niin parasta antia Luwerossa on koti Kiwokoroadilla seka mailman parhaat naapurit. Kahdella sangylla, vaatearkulla, astia- ja ruokakarrylla, sahkolampulla seka pistorasialla varusteltu noin 12-nelioinen huone sijaitsee Mama Nifan ja Mama Adin kotien valilla. Olin onnekas ja sain nyt viisiviikkoiselle ugandaexkursiolleni siis saman ‘asunnon’, jonka jaoimme Riikan kanssa puoleksi vuodeksi- nyt Riikan sijaan kamppiksenani on ihana suomalaistytto Hanna.

Toisena seinanaapurinamme on Mama Nifa perheineen. (Taalla aidit nimetaan uudelle lapsen mukaan- aitani Hilkkaa kutsuttaisiinkin taalla Mama Inkaksi) Mama Nifa on 28-vuotias kotiaiti (vaikka han kovasti haluaisi toita), joka pitaa hyvaa huolta neljasta ihanasta lapsestaan. Mies on toissa laheisessa kylassa, jossa perheella oli oma koti. Kateellisten naapurien ja noituuksien tahden loppuperhe muutti vuokrahuoneeseen Towniin.( Taalla todella viela uskotaan monen moiseen magiaan, mm. noitiin. Heilta pyydetaan rohtoja ja loitsuja tavotteiden, kuten kauneuden ja vaurauden saaavuttamiseksi…)

Perheen vanhin tytar on aina avulias P.2-luokan alottava 7-vuotias Nifa, joka on saanut letit hiuksiinsa. Basajjansolossa ykkosluokalle siirtyva kohta 6v Hassan on vekkuli pikkupoika, jolla on miehen tanssimuuvit, lantio pyorii kuin akrobaatilla ja olat nousevat. Nyt 4-vuotias babyclassin aloittanut suloinen Aslaf on herkka pikkupoika, joka on jonkinsortin kriisissa, kun han on jouutunut luovuttamaan kuopuksenpaikkanasa kolmikuiselle Asnandille. Ihana, pullea ja uskomattoman hyvantuulinen kikkaratukkainen pikkutytto saisi kovimmankin aijan sulamaan:)…

Nelikymppinen Mama Adi ja hanen maailmaa kiertanyt miehensa Moses asuttavat perheineen toista naapurihuonettamme. Heilla on kaksi huonetta, joista toisessa on kioskikauppa ja toisessa he asuvat. Kaupasta huolimatta perhe tarvitsisi lisatienesteja ja niinpa Moses on viime viikot huidellut ympari Kampalaa toita etsimassa, pian selviaa lykastiko.

Pariskunnalla on kolme omaa lasta, 4v Adinan, 3v Gidi ja puolivuotias Melissa. Adinan on musikaalinen ekarin alottava tomera poika – han paatti valmistaa kurpitasnsimenia, ja niinpa han kerasi, liotti ja aitinsa avustuksella paitoi ne. Gidi hadin tuskin puhui mun ja Riikan saapuessa, mutta nykyaan iltaisin saan kuunnella pikkupojan kovalla aanella laulamia konserttoja. Lisaksi naapurihuoneessamme asuu 11-vuotias superuuttera ja hyvatapainen ottopoka Jingo. Naapurit elattavat ja kouluttavat hanet, mutta vastapainoksi han auttaa pyykeissa, tiskeissa, kokkauksessa ja kaupan hoidossa. (20 Isaak on lahtenyt ammattikouluun Kampalaan)

Luwero on kuin toinen Konala ja naapurit ovat minulle toinen perhe. He huolehtivat meista ja myos toistensa lapsista kuin omistaan ja nykyaan he kokkaavat kaikki ateriat yhdessa. Viime viikolla Mama Adi lahti sairaan siskonsa luokse, Moses oli toita hakemassa ja niinpa Mama Nifa huolehti kodeista, 7 muksusta ja kaupasta, wau! Naapureiden mamat myos eraana paivana olivat korjanneet minun ja Hannan pyykit narulta ja lajitelleet ne kahdeksi nyssakaksi - ihan oikein pikkareita myoten!

Mamat kokkailevat aina naapurin mzungutytoillekin. Viime vikolla riemuiten ilmoitin heille, etta olin saanut lahjaksi eraan sponsorilapsen vanhemmilta hedelmia ja kurpitsan – huomenna herkutellaan. Kun seuraavana paivana ojensin silmat saihkyen ojensin kurpitsan Mama Nifalle han hammentyi ja hiljeni hetkeksi… “ Banange Inka! This is NOT a pumpkin…. This is a WATERMELON…!” Voi sita seurannutta mieletonta naurua:D. Tanaan kurpitsan sijaan mennaan Matin ja Hannan kanssa nauttimaan rolexit - kaalilla ja tomaatilla hoystettyjen munakaslettujen ajatteleminenkin saa veden kilelle.

Viimeinen viikko Luwerossa alkoi, o-ou(:

Inka

Kaunista, kummaa ja kuumaa.

Aika kiitaa, kuin voikaan olla nain. Enaa on aikaa kaksi viikkoa, ja tekemista paljon. Niin, uskomatonta kylla, mutta taalla Afrikassakin kiire on mahdollista(stressi ei sentaan,jee!):D

Pian matkaan takaisin Luweroon lomailtuani Jinjassa ja Kampalassa muutaman paivan. Jinja on siis Victoriajarven rannalla Niilin alkulahteilla sijaitseva Ugandan Pikku Intia, Afrikan helmen turistikohde jokiaktiviteeteista johtuen.
Hanna ja muut UPA:n vapaaehtoiset laskettelivat lauantaina pitkin Niilin kuohuja. Itse sain nauttia siita kokemuksesta jo tammikuussa, joten reissasin myohemmin iltapaivasta viettamaan viikonloppua muiden vapaaehtoisten seuraan. Illalla paivan rasituksesta uupuneet extremeurheilijat nuukahtivat petiin kamalan aikaisin, joten juhlimaan ei enaa lahdetty. Sen sijaan mentiin tunnelmalliselle tahtitaivaan valaisemalle youinnille Niiliin eraan kosken alle(yritin loihtia kaikki loiset pelkaamaan mua, mutta saa naha kuin kavi. Ainakaan viela ei ole bilhartsia oireita, ja sita koskiakin laskiessa siella joessa uiskennellaan… :).

Seuraavana paivana vuokrattiin turvakajakisteilta paikalliset valurautapyorat ja lahdettiin ihastelemaan Jinjan mykistavaaa kauneutta ja idyllia– kimmeltava vesi, tihea ja niinniin vehrea kasvillisuus, punahiekkaiset tiet ja perinnemekkoihin sonnustautuneet mugandanaiset, joiden paanpaalla keikkui banaaniryppaat.

Pyoria palautettaessa edellisen paivan uimaseura ja koskenlaskuopas jarkytti meita ilmoittamalla, etta eilen niin idyllisessa uimapoukamassa pulikoi nyt aiiivan valtava, huvikseen ihmisia hukuttava Hippo! Oppaamme kertoi, etta hanen kolmivuotisensa uran aikana ei siella ole IKINA aiemmin ollut virtahepoja. Hui, mutta nyt on nahty sekin suurpeto…

Maanantai-iltana palasimme kaoottiseen Kampalaan ja tanaan otin osaa HIV/Aids juoksuun, jonka tuotto menee eraan jarjeston hyvaksi. Takalaiset juoksukilpailut pitaa alottaa kukonlaulun aikaan, silla myohemmin on paahtavan kuuma. Tanaan aamulla ei ollut kylla huolta helteesta, silla Ugandassa on meneillaan sadekausi ja kuurot viilentavat ilmastoa. Paivantasaajan sateet ovat toista kuin Suomessa, ennemminkin ne ovat kuin muumilaaksossa, ne alkavat yhtakkia ja vetta tulee kuin saavista kaatamalla. Niinpa holkka kulki kuin kylman painesuihkun alla edeten, tulipunaisen auringon noustessa horisontista. Ihanaa<3.

Juoksun jalkeen jarjestettiin ilmaiset HIV-testit, joiden suoritustapaa Pohjolan lintukodon terveydenhuoltohenkilosto kauhistelisi! Purkit ja putelit, piikit ja puhdistusaineet olivat jostain ties mista roudatuilla penkeilla(tosin jonkun liinan paella), hoitohenkiloston hygineia- ja suojavarustus rajottui kumihanskoihin, ihminen toisen peraan tuli testattavaksi ja yksityisyys oli samaa tasoa kuin suomalaismuksujen rokotus joskus viime vuosisadan alussa liitutaudun Edessa muun luokan pallistellessa. Aivan sairaan hienoa se silti oli: vaki vastuuntuntoisena omasta ja lahimmaistensa terveydesta jonottivat, jotta saisivat statuksensa selville. Ugandassa AIDS ia on noin 7 prosentilla vaesta,(joten tilanne ei ole niin paha kuin vaikkapa Sambiassa, jossa lahes joka neljas on HIV positiivinen), mutta hinoa jos se seitsemankin tulee hoidetuksi.

Nyt ennen auringon laskua lahden lomailun rentouttamana Luweroon. Tanaan erkanimme Hannan kanssa hetkeksi, silla hanen poikaystavansa Matti saapui tutustumaan polvistumisten ja poshon maahan kahdeksi viikoksi.

Huomenna aloitamme Rajabin, koulun rehtorin kanssa tuettavien lasten kotikaynnit. Pian saavat kummit kuulla lapsistaan:).


-Inka-

Rimpsuja ja rottia:D.

“Ajan kanssa lisaa Luwerossa” ei toteutunutkaan – uskomatonta kylla, mutta mulla on ollut ennemminkin kiire - Afrikassa! Viikonlopuksi reissasimme Hannan kanssa Kampalaan kattelemaan yoelamaa ja ostamaan koululle valineita korujen tekemiseen (osan Suomesta tulleista rahoista sijoitamme akertelumateriaaleihin ja laitteisiin, jotta koulu voi jatkossa tehda koruja ja koriste-esineita, kynttiloita ja saippuaa ynna muuta myyntiin ja tienata itse rahaa). Lauantaina kuitenkin joku popo rupesi kiukuttelemaan sisallani ja olin pari paivaa pedissa. Laakari antoi pillereita, jotka tepsivat ja olo on jo hyva, tanaan siis toivottavasti takaisin kotiin:)!

Palaan hieman ajassa taaksepain ja kerron kuinka Luwerossa sujui.

Puolitoista viikkoa takaperin torstai-iltana auringon jo laskettua saavuimme ugandalaiseen kotikylaani Luweroon. Olin positiivisesti yllattynyt, etta selvisin Kampalasta maalle hengissa – tavallisesti taxien, paikallisten bussien, penkein taytetyin Toyota hiace-pakujen nopeusmittari nayttaa nollaa, talla kertaa mittari toimi ja naytti 125! Taalla tiet ovat kuin pikkumeteoriittikuuron jaljilta ja kuskeista on cool ajaa kuin jossain action-leffoissa jopa pilkkopimeassa yossa vaikka omat seka vastaantulijan valot saattavat hyvinkin olla epakunnossa. Talla kertaa ilmeisesti kanssamatkustajien rukoukset tepsivat, eika kolaria sattunut!(niin, ihmiset oikeasti rukoilevat tai hivelevat ruokusnauhojaan usein taxien kyydissa ollessan!)

Onneksi Hanna, nyt Luwerossa vapaaehtoisena tyoskenteleva suomalaistytto oli tullut minua vastaan jo Kampalaan. Yhdessa roudasimme lahes 50 kiloa matkatavaroita taksiparkista kohti Kiwokoroadin kotia. Hymy nousi huulille, kun joku pimeydesta kajautti tavanomaisen “BYE MZUNGU!” huudon sijasta tervehdyksen “Bye Madame Inka!”(tai kenties madame Linka. Viimeksi taalla ollessani olin Riikan kanssa kuin paita ja peppu. Arrattoman Kansan suussa nimemmekin kuulostavat identtisilta – muiden muassa koulumme kokki Florence kertoilee madames Linkas’in tehneen sita sun tata)

Kampaamon hanalta vetta hakemassa olleet naapurin lapset tunnistivat lahestyvat mzungut jo sadan metrin pasta. Voi sita sekoamista ja huutoa! Saimme naapureilta lampimaakin lampimamman vastaanoton - istuimme huoneemme lattialla Mama Adin juhlamatolla, soimme matookea,vihreaa keittobanaania, joka on Bugandan kansallisruokaa, ja pahkinakastiketta, juttelimme ja naapurit tanssivat ja lauloivat. Soimme paikalliseen tapaan kasin, niinkuin valtaosa vaesta taalla tekee. Jotkut “hienostuneet” ugandalaiset, jotka kovasti tavoittelevat mzungutapoja, eivat syo kasin. Kuitenkin monet koulutetutkin, kuten Basajjansolon rehtori Rajab, syo mieluummin kasin. Se on kunnioitettava afrikkalainen perinne ja ruoka kulkee suuhun luonnollisemmalla tavalla! Minunkin mielesta paikallinen ruoka on parempaa kasin syotyna:D!

Naapurit ovat yhta lailla ihastuttavan avuliaita kuin puoli vuottakin sitten: sateen sattuessa he korjaavat pyykkimme sisalle kuivumaan, tarjoavat ruokaa, opettavat lugandaa, opastavat meita maan tavoille, ynna muuta. Toisinaan apu kuitenkin ylittaa mzungun ymmarryksen ja kulttuurit tormaavat pahasti… Ensimmaiseksi yoksi menimme Hannan kanssa yoksi hanen kotiinsa, mister Basiittan kodin vieressa olevaan huoneeseen. Naapurin Mamat pyysivat kotimme avaimen, silla he halusivat jarjestella sen oikein kotoisaksi ja vihtyisaksi odotettuja vieraita varten.

Niinpa perjantaina koululta palatessamme loysimme ugandalaiseen tapaan sisustetun huoneen – rimpsupitseja kaikkialla! Taalla on tapana jakaa nukkumatila huoneesta pitsiverholla, peittaa kaikki huonekalut ja matkatvarat pitseilla, ripustaa pitsiverhot ikkunan eteen ja peittaa oviaukko pitsilla. Kaiken ugandalaisen sisustuskulttuurin kruunasi pikkuruiseen huoneeseemme raahattu jarkyttava valtava mama Nifan muhkerosohva(myos pitsein paallystetty, tietysti!). Se hadin tuskin mahtui ovesta sisaan ja oli Mama Nifan kotoa, joten naapurit olivat nahneet valtavasti vaivaa kaiken eteen.

Kotiovesta avautuvan nakyman aiheuttama jarkytys oli vain nieltava ja innostunut hymy loihdittava kasvoille. Hetken vaivannaosta kiiteltyamme suljimme oven ja istuimme purkamaan shokkia ja luomaan sotasuunnitelmaa – kuinka saada huoneesta pohjalaisen kotoisa, yksinkertaisen viihtyisa. Sohvasta oli loppujen lopuksi helppo paasta eroon, silla sen sisalla asui rotta (hyy-yi!) ja naapurit ovat kantapaan kauta kokeneet hiirifobiani. Niinpa jo seuraavan iltana suoritimme palautusoperaation. Vaha vahalta olemme palautelleet myos pitseja, silla mehan vain hajotamme ne kun emme sellaisia osaa kayttaa. Mamat ovat onneksemme olleet vain iloisia saadessaan huonekalujaan ja rimpsujaan takaisin. Joten kaikki hyvin loppu hyvin:)!

"Kulikayo!" "Wuddeyo."

"Tervetuloa takaisin!" "Olen palannut." :)

Tiistaiaamuna herattyani kurkistin ikkunasta ulos ja lunta oli pyryttanyt melkoisesti! Kaikkialla oli ihanan valkoista ja mieleeni juolahti myos ajatus, etta haikeaa lahtea pois, vihdoinkin kun on lunta. Ugandassa keli on Suomen kesaakin kesaisempi, eli vaihtoehtona pohjoisen kauniille talvelle ei tama ole huono!

Matkani kulki lumisesta Helsingista harmaan ja syksyisen Lontoon kautta Keniaan Nairobiin, josta viimeinen lentoni kuljetti minut Entebbeen Ugandaan. Keskiviikkoaamuna ajellessamme lentokentalta kohti paakaupunkia Kampalaa hammastyin uudelleen kaiken paljoutta ja kaaosta, mika taalla vallitsee. Kadun varsilla myydaan kaikkea, mita kuvitella saattaa - jaakaappeja, autonrenkaita, hedelmia, sohvia, fillareita, maalipurkkeja, ruokaa,... Lisaksi ihmiset kauppaavat ruuhkassa seisoville autoilijoille mm. hedelmia, rintsikoita, peileja, koruja, sukkia, lehtia, puheaikaa ja alusvaatteita, ettei vaan niiden tarve ajellessa yllata.

Taalla Kampalassa tapasin Hannan, suomalaistyton, joka on ollut taman lukukauden Luwerossa Basajjansolon koululla. Ylitseni vyoryi melkoinen tietotulva kaikkien kuulumisista, koulun tilanteesta, uusista ihmisista ja lugandan kielesta (Hanna puhuu sita jo kohta kuin natiivi!). Pian lahdemme yhdessa valtavan matkatavaramaaran kanssa kohti Luweroa, jee! Siella saan asua Kiwokoroadilla minun ja Riikan vanhassa huoneessa mama Nifan ja mama Adin ihanien perheiden kanssa!

Matkallani kulttuurit kohtasivat jo ilmatilassa.
Toisella lennolla vieressani istuva malawilaismies kertoi palaavansa Lontoosta lomamatkalta kysyttyani, mita han oli Englannissa tehnyt. Jonkun aikaa juteltuamme selvisi, etta hanen "lomamatkansa" syy olikin synnytysmatka, jolloin tahan maailmaan putkahti ihastuttava englantilaismalawilainen pikkutytto, jee!
Kulttuurieroistamme keskustellessamme malawilaismies kummasteli briteissa ja yleensa Euroopassa vallitsevaa suhtautumistapaa miesten kadestapitamiseen tai halaamiseen - heti ilmoitetaan koskettavan miehen olevan homo. Afrikassa tervehdittaessa tuttua otetaan ranteesta kiinni, kaikki kavelevat kasikadessa, seisoskelevat jutellessaan kaulakkain tai toinen pitaa kiinni ystavan lanteista, niin miehet kuin naiset - on vain tokeroa jos ei kosketa!
Vierustoverini kauhisteli myos sita, etta Euroopassa alusvaatteet vaan tuikataan aitin, iskan tai kodinhoitajan pyykattavaksi. Taalla on suuren suuri loukkaus antaa jonkun toisen hoidettavaksi likaiset pikkarit ja bokserit. (Onhan se tosin eri juttu pesta ne kasin kuin viskata sahkolla toimivaan pyykkikoneeseen..)

Luwerossa kirjoitan ajan kanssa lisaa:)
Ihanaa olla taalla,

Inka